ITUA-hanke eli Isille Tukea Arkeen

 Mitä tarjoamme?

ISille

Omaisneuvonta

Omaisneuvonta on maksutonta keskusteluapua psyykkisesti oireilevien ja päihderiippuvaisten omaisille ja läheisille.

Neuvonnassa omainen saa tietoa psyykkisistä sairauksista sekä mielenterveys- ja päihdepalveluista, tukea omaan jaksamiseen ja toivoa muuttuneeseen arkeen ja  . Omainen saa omin sanoin puhua huolestaan, ajatuksistaan sekä tunteistaan, ja käydä näin läpi omaa elämäntilannettaan. Asiakkaan kanssa laaditaan jatkosuunnitelma ja tarvittaessa myös kriisisuunnitelma äkillisiä tilanteita varten. Neuvonnassa huomioidaan myös perheen lasten tiedonsaanti ikätasoisesti.

Omaisneuvontaa antavat työntekijät ovat sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Tapaamisten yhteydessä omaisella on mahdollisuus saada vertaistukea eli tavata kokemusasiantuntijaa, jolla on taustallaan samankaltaisia kokemuksia.

Keskusteluapua on mahdollisuus saada puhelimitse, sähköisesti ja kasvotusten. Ajan varaamiseksi voit olla yhteydessä hanketyöntekijöihin joko soittamalla, viestillä, Whatsappilla tai sähköpostilla. Kasvotusten tapaaminen voidaan järjestää Tampereella sekä muualla Pirkanmaalla.

Omaisneuvonnan voit varata täältä: www.finfamipirkanmaa.fi/tuki-ja-neuvonta

Vertaistukea

Vertaistapaamisessa omainen pääsee peilaamaan omia tunteitaan ja huoliaan toisen samankaltaisia kokemuksia ja tilanteita läpikäyneen henkilön kanssa. Vertainen on yhdistyksen koulutettu kokemusasiantuntija, joka osaa kertoa jäsennellysti omasta polustaan ja tarjota uudenlaisia näkökulmia tilanteeseen. Ennen vertaistapaamisiin osallistumista omaisen tulisi käydä ainakin kerran yhdistyksen omaisneuvonnassa, jotta tapaamista varten voidaan löytää sopiva vertainen. Kuten omaisneuvontaakin, myös vertaistukea tarjotaan puhelimitse, sähköisesti tai kasvotusten Tampereella ja muualla Pirkanmaalla.

Vertaistapaamisen jälkeen voidaan omaisen halutessa järjestää myös kolmiokeskustelu, jossa tapaamiseen osallistuu ammattilainen, vertainen ja omainen. Kaikki meidän tarjoamat palvelut ovat täysin luottamuksellisia ja maksuttomia.

Ryhmätoimintaa

ISÄ-ryhmät

Katso ryhmätiedot oheisesta esitteestä (PDF: https://www.finfamipirkanmaa.fi/wp-content/uploads/finfami-pirkanmaa-isaryhmat-kevat-2024.pdf)

ISÄ-ryhmien esitteet löydät sivun oikeasta palkista.

Virkistystä

Ilmoitamme virkistysmahdollisuuksista sosiaalisen median kanavissamme, yhdistyksen toimintakalenterissa ja tällä sivustolla.

Ammattilaisille
  • Yhteistyötä
  • työvälineitä
  • koulutusta
  • tietoa ja neuvontaa omaisten huomioimisesta mielenterveys- ja päihdetyössä
  • välineitä omaistyöhön sekä omaisten ohjaamiseksi tuen ja avun pariin
Tietoa hankkeesta

ITUA (Isille Tukea Arkeen) on kolmivuotinen STEA-rahoitteinen hanke, jonka tarkoituksena on kehittää malli isien tukemiseen Pirkanmaalla, kun isän kumppanilla tai lapsella (0-29 v.) on mielenterveys- tai päihdeongelmia.

Malli kehitetään yhteistyössä pirkanmaalaisten Tampereen ulkopuolella olevien kuntien ja niissä toimivien yhteistyötahojen kanssa. Hanke alkaa 3/2020 ja päättyy 2/2023. Hankkeen kohdekuntia on 11; Akaa, Kangasala, Kihniö, Lempäälä, Mänttä-Vilppula, Parkano, Pälkäne, Ruovesi, Valkeakoski, Virrat ja Ylöjärvi. Vuonna 2023 hanke jatkuu lisävuodella toiminnan laajentuessa koko Pirkanmaalle.

Tarve hankkeelle on huomattu aiemmassa yhdistyksen työssä, jossa esiin on noussut erityisesti tarve isien tukemiselle Pirkanmaan maaseutukunnissa (esim. Kolmen Kimppa -projekti 2016-2019). Avunsaantia saattaa vaikeuttaa päihde- ja mielenterveysongelmiin liittyvä stigma. Lisäksi kohdekunnissa on havaittu lisätarvetta yksinomaan miesomaisille kohdistetusta palvelutarjonnasta ja toiminnasta. Apua on vaikea hakea anonyymisti ja palveluvalikoima on rajallinen. On huomattu myös, että miehet hakeutuvat helpommin yksinomaan miehille kohdennettuihin tukitoimiin.

Hankkeen tavoitteet

  1. Isät, joiden kumppanilla tai alaikäisillä tai nuorilla aikuisilla (18-29 v.) lapsilla on mielenterveys- tai päihdeongelma, saavat erityiseen tilanteeseensa varhaisen vaiheen tukea tasapuolisesti riippumatta asuinpaikasta. Isien kokema stigma vähenee ja yhdenvertaisuus paranee.
  2. Isät eivät jää elämäntilanteessaan yksin vaan saavat kohtaamisten kautta vahvistusta sosiaalisiin verkostoihinsa ja vertaistukea. Isien tukea antavat ihmissuhteet ja yhteisöllisyyden kokemukset lisääntyvät. Perheenjäsenten ja tukipalveluiden tarjoajien yhteistyö ja keskinäinen ymmärrys vahvistuu.
  3. Isien voimavarat vahvistuvat niin, että he pystyvät pitämään huolta sekä itsestään että toisista. Voimavarat vahvistuvat psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Isät saavat toivoa ja isien positiivisen mielenterveyden kokemukset lisääntyvät. Perheet eivät enää koe ulkopuolisuutta.
  4. Toimijatahojen tekemän yhteistyön myötä kaikkien osallistujien osaaminen isien tukemisessa vahvistuu. Omaistyön hyvät käytännöt ovat käytössä. Isien tukemiseen osallistuvat tahot ovat verkostoituneet ja ovat avoimia uudenlaiselle isien ja perheiden hyvinvointia tukevalle tekemisell
Materiaalit

Hankkeen esittely

Voit ladata ja tulostaa esittelyn hankkeesta esimerkiksi yksikkösi ilmoitustaululle tai työhuoneeseesi. Lataa PDF tästä.

Ladattavia oppaita ja työkaluja

Oppaiden esittelyn ja linkit lataustiedostoihin löydät täältä: www.finfamipirkanmaa.fi/oppaat-ja-muut-materiaalit/

Oppaita on mahdollista tilata myös painettuina versioina.

Läheiset puheeksi -työkalusarja

Helppo ja konkreettinen puheeksi ottamisen työkalusarja ammattilaisten käyttöön.

www.finfamipirkanmaa.fi/oppaat-ja-materiaalit/laheiset-puheeksi-tyokalusarja/

Isien tarinoita

Tutustu isien kirjoittamiin tarinoihin.

Ei niin onnellinen rakkaustarina

Rakkaustarina. Kaikki alkoi epäonnen tähtien alla. Jo raskausvaiheessa alettiin puhua itsemurhasta, uhkailtiin teoilla, joilla koetettiin saada mies paikalleen. Itsensä vahingoittamista, kiristystä. Mielenterveysongelmien kääntöpuoli oli kyky manipuloida. Kaksi elämää kokenutta ei niin helposti elämiään yhdistä. Perhe siitä kuitenkin syntyi, joka myöhemmin täydentyi yhdellä.

Perhe-elämä ei pohjannut rakkauteen, vaan pakkoon, kuinka elämä runtataan väkisin läpi. Mentiin jostain niin ahtaasta, puristuttiin ja siitä ei voitu selvitä ehjänä. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta lapsiin, kahteen tyttäreen, jotka molemmat eittämättä olivat vanhempien silmäterä. Rakkaita molemmille. 

Tilanteessa näki hyvin sen, että kun on koko elämänsä tottunut käymään sotaa, vihollinen oli helppo löytää ja liittolaisia hankkia. Ei oltu enää samalla puolella. 

Sairastuneen lapsen isän huoli ja hätäännys - tarina vertaistuen merkityksestä

Eräänä torstaipäivänä sain pysäyttävän puhelun: lapsellani on todettu vakavia mielenterveysongelmia. Iski huoli, hätäännys ja avuttomuuden tunne. Perjantaina silmiini osui somessa sattumalta mainos vertaisryhmästä isille, joiden puoliso tai lapsi kärsii mielenterveys- tai päihdeongelmista. Seuraavana tiistaina osallistuin jo ensimmäiseen tapaamiseen ja mieli keveni kun pystyi puhumaan asiasta saman kokeneiden kanssa.

Pian alettiin puhumaan myös virkistysillasta, mahdollisuudesta savusaunaan ja illanviettoon vertaisten kanssa. Ilta tuli, löylyt oli mahtavat, porukka ja henki oikein mukavaa – vaikka kaikilla olikin rankkoja kokemuksia taustalla. Oikein tervetullut tilaisuus omaan arkeeni.

Nyt olen käynyt kolme kuukautta ITUA-ryhmässä, kokoontumisia takana 3-4 kertaa. Tapaamisista on tullut tärkeä henkireikä itselle, enkä halua jättää kertaakaan välistä. Kaikkien tarinat elävät ja on mukava kuulla onnistumisista, sekä myös olla kuuntelijana ja apuna, mikäli jollakin tulee takapakkia.

Vertaistuessa parasta on se, että pääsee puhumaan vaikeista asioista, eikä niitä tarvitse selittää juurta jaksaen, sillä muut tuntevat tilanteen ja pystyvät samaistumaan omaani. Lisäksi asioiden auki puhuminen jäsentää omia ajatuksia ja auttaa niitä uusille urille. Luottamus on myös tärkeää, ryhmän asioista ei huudella ulkopuolelle.

Omien kokemusteni perusteella haluaisin sanoa muille samojen asioiden kanssa painiskeleville isille: älä jää yksin ongelmiesi kanssa, tule vaikka kerraksi kokeilemaan, onko tämä sinun juttusi. Päätä sen jälkeen, haluatko jatkaa.

Kun on se stereotypia, että miehen pitäisi jaksaa…

Olen ollut usein neuvolassa vauvan kanssa kahdestaan. Välillä joku on jopa sanonut ääneen, että harvemmin täällä käy pelkät isät. Kerran kävin vauvan kanssa erikoislääkärin luona ja hänkin kysyi ihmeissään, että eikö äiti ole mukana, että ainahan äidit ovat vauvan mukana. Nämä tilanteet ovat aiheuttaneet keskustelun äidin voinnista ja kotitilanteesta. Kysymystä isän jaksamisesta ei ole kuitenkaan koskaan esitetty. Kai näytän itse niin rauhalliselta ja vahvalta, että minun oletetaan pärjäävän.

Suhteemme alkoi paljon ennen lapsiemme syntymää. Tapasimme toisemme nuorina aikuisina, kun puolisoni oli toipumassa vaikeasta masennuksesta. En tiennyt sairaudesta mitään ja ajattelin sen olevan ohimenevää. Mielenterveysongelmat ovat edelleen osa perheemme arkea. Välillä kaikki tuntuu ihan normaalilta ja voin käydä töissä ilman huolta siitä, onko kotona kaikki hyvin. Toisena hetkenä teen töitä sydän syrjällään miettien, että on vain pakko luottaa, että kotona pärjätään, eikä mitään pahaa tapahdu.

En ole osannut koskaan hakea itselleni apua. Lapsuuden kodissa jo opin, että perheen ongelmia ei näytetä ulkopuolelle. Yritettiin aina olla mahdollisimman normaaleja. Tunnistan piirteen edelleen itsessäni ja se on yksi syy, miksi olen päättänyt olla vahva. Kun olen voinut puolisoani paremmin, niin totta kai minä olen se, joka kannattelee meitä molempia… ja nykyään myös koko perhettä.

Minulla on ollut heikkoja hetkiä ja olen sisäisesti karjunut, että en enää jaksa. Synkkyys on yrittänyt vallata mielen, mutta olen aina onnistunut motivoimaan itseni nousemaan jaloilleen ja keskittymään siihen, mikä on selviämisen kannalta kaikkein olennaisinta. Se on vaatinut paljon henkistä työtä. ”Kyllä minä vielä tämän yhden mäen jaksan.”

Helppoa tämä selviytyminen ei ole ollut, mutta en ole nähnyt vaihtoehtoakaan. En ole asioista puhunut oikeastaan kenellekään. Kun olen kuitenkin pysynyt kaikesta huolimatta tolpillani, en ole edes ymmärtänyt, että voisin saada jostain apua itsellenikin. Onneksi elämä on opettanut minua kehittämään henkistä vahvuuttani, eikä arkea koettelevat yllätykset pysty enää niin paljoa vaikuttamaan omaan mielialaani. Nyt pitäisi vielä oppia puhumaan.

Isä ja mielenterveysomainen

Olen eläkkeellä ja naimisissa. Tarina isänä alkaa yli 38 vuotta ja mielenterveysomaisena yli 20 vuotta sitten. Poikani sairastui vakavaan psykoosiin armeijassa ollessaan ja joutui sairaalaan pakkohoitoon. Hän toipui melko nopeasti, noin kahdessa kuukaudessa. Hän sai lääkityksen ja kaksoisdiagnoosin mielenterveys- ja päihdesairauksiinsa.

Aiemmin hänellä oli ollut ongelmia koulussa ja opiskelussa. En osannut hakea hänelle apua ajoissa, vaikka varhaiset tunnusmerkit olivatkin melko selkeitä. Ajattelen nyt näin jälkiviisaana, mutta kellon viisareita ei voi kääntää taaksepäin.

Pojallani on ollut useita lyhyitä sairaalajaksoja. Sairauteen on sisältynyt myös kaksi itsemurhayritystä. Aiemmin välit pojan kanssa ovat olleet huonot pojan huumeiden käytön ja rahan kiristämisen sekä väkivallalla uhkailun takia. Nyt pari vuotta on mennyt paremmin. Hän asuu omassa asumisoikeusasunnossaan ja saa valvotusti lääkkeensä korvaushoitoonsa. Hän on kohtalaisessa kunnossa nyt, kun ottaa lääkkeensä ohjeiden mukaan eikä käytä alkoholia tai huumeita.

Poika sanoo, että ilman isän tukea hän ei olisi enää hengissä. Hänen mielestään hoitojärjestelmä ei tuota hyviä tuloksia, vaan keskittyy lähinnä lääkkeiden jakeluun.  Olen monessa kohdassa samaa mieltä hänen kanssaan. Tarvitaan lisää terapiaa ja apua sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin. Omaisia ja kuntoutujia ei vieläkään kuulla ja ymmärretä riittävästi.

Poikani on älykäs ja pystyy keskustelemaan kanssani silloin, kun hänellä on hyvä jakso. Ajattelen ja toivon, että hän pystyy selviämään mahdollisimman itsenäisesti elämässään. Hänellä on vahva oma tahto niin hyvässä kuin pahassa. Olemme alkaneet tekemään luontokävelyjä lähimetsässä ja muistelemme samalla lapsuuden mukavia asioita.

Raskasta ja vaikeaa on ollut isänä ja miesomaisena kokea ja nähdä Pekan sairauksien vaikutukset häneen itseensä. Minulle pelastus ja selviytyminen oli liittyminen mielenterveysomaisten yhdistykseen 17 vuotta sitten. Sieltä olen saanut neuvoja, koulutusta, vertaistukea sekä virkistystä. Olen myös toiminut vapaaehtoisena eri tehtävissä.

Isä ja mies! Älä jää yksin, vaan liity mielenterveysomaisyhdistykseen. Sieltä saat apua, neuvoja ja vertaistukea itsellesi.

En tilannut tällaista elämää

Kun oli viettänyt yön omassa autossaan kerrostaloyhtiönsä parkkipaikalla, alkoi olla selvää, että jotain oli tehtävä. Meillä oli takana jo kolmatta vuosikymmentä yhteistä elämätä, niistä ensimmäiset 17 ihan onnellisiakin. En muista meidän juuri edes riidelleen.

Mutta nyt herään omassa autossani. En uskalla mennä kotiin. Tilanne on päällä.

Soittelen eri paikkoihin ja pyydän apua. Sitä on saatavilla kovin nihkeästi. Puoliso ei kuulu pakkohoidon piiriin ja itse olen pihalla kuin pesukarhu. En minä tiedä minne mennä. Mitä tehdä. Mihin soittaa. Energiat ovat vähissä ja niitä olisi suotava suunnata kovin vähäisiksi käyneisiin töihinkin. Ajaudun jotenkin Osviittaan – en enää muista minkä tapahtumaketjun seurauksena. Juttelen ja saan ensihoitoa järkytyksestä haavoittuneeseen mieleeni. Osviitasta minut ohjataan Miesten ryhmään Iideshoviin. Se on saunaporukka, jonka keski-ikää lasken paikalle saapumisellani ehkä noin 70 ikävuoteen. Kuulen tarinoita, kuinka perhehelvettiä on saattanut kestää nelisenkinkymmentä vuotta. Okei, tästä ei varmaan ole iso apu.

Menen kuitenkin toistamiseenkin ja kolmannenkin kerran. Silloin paikalla on FinFamin työntekijä, joka esittäytyy ja kertoo yhdistyksen miehille suunnatusta Kolmen kimppa -projektista. Koen, että saattaisi olla järkevää alkaa mukaan toimintaan, tulee siitä sitten mitä tulee.

Ja ihan hyvähän siitä tuli. Vertaistukea ei ollut tarjolla määrällisesti paljon mutta se oli laadullisesti oivaa. Aktiivi-illat, jolloin esim. keilasimme ja saunoimme Viikinsaaressa tai menimme katsomaan futista Tammelaan ovat jääneet mieleen erityisinä kohokohtina. Niitäpä ihan tajuaa kaipaavansa vielä projektin oltua ohikin. Pääsy pois kotoa, tekemään jotain kivaa ja järkevää, se oli jutun juuri. Ja puhua ei ollut pakko, jos siltä tuntui. Työntekijän usein tapaamisten alussa heittämä ”no mites kotona” joko avasi kielenkannat tai sitten ei. Liittyihän asiaan paljon kipeää, jota en aina ollut valmis purkamaan. Ja joskus kului Nessujakin, kun kipupisteitä purkamaan alettiin, kuuluihan sekin asiaan.

Ja sitten olivat ne sauna- ja grilli-illat Arttelissa. Lukuisat asiansa osaajat, jotka niin osaavasti esille ne laittoivat – aivan korvaamattomia luentoja ja puheenvuoroja. Tunne siitä, että miten tuo osaakin sanoa juuri ne asiat, jotka minulla oli mielessä. Miten tuo on kokenut ihan täsmälleen samat asiat kuin minäkin. Hykerryttävän turvallinen ja ällistynyt olo. En ollutkaan yksin. Sain lopulta kaipaamiani konkreettisiakin vastauksia mielessä myllertäneisiin kysymyksiin.

Kaiken kaikkiaan FinFamista Kolmen kimppoineen jäi oikein hyvä mieli. Hyvä että osuin paikalle ja päätin katsoa kortin. On selvää, että tällaisessa elämän solmukohdassa olisi ollut hankala navigoida yksinään. FinFami oli omalta osaltaan auttamassa karikoiden yli ja vähentämässä pelkoa, häpeää, epätietoisuutta, ymmälläni olon määrää – kaikkea sitä kurjaa kuraa, mikä tuollaiseen isoon, negatiivisuuden kautta tapahtuvaan elämänmyllerrykseen vaan voi kuvitella liittyvän.

En tilannut tällaista elämää, mutta sain sen. Toisin kuin joskus arvelin, olin ehkä sittenkin tarpeeksi vahva näihin koettelemuksiin. Hartiani eivät murtuneetkaan. Tunnelin päässä näkyvä valo ei ollutkaan juna. Henki kulkee taas. Elän mutten unohda kokemaani. Ja olen ehkä hieman vahvempi.

Kun lapsi sairastaa, isä pitää lapsensa turvassa

Tämä on älykkyystesti, oletko tarpeeksi fiksu pitämään itsestäsi huolta?” Näin minulta kysyttiin avioeron jälkeen. Kun jäin yksin ja lapset kulkivat vuoroin minun ja vuoroin äitinsä kotona. Näin mahdollisuuden. Nyt minulla oli aikaa keskittyä siihen mitä itse pidin tärkeänä, mikä toisi minulle hyvää oloa.

Itsestä huolen pitäminen lähti liikkeelle, mutta matkan varrella se unohtui ja jäi suurten huolien alle. Alussa oli vain pieni huoli, uusi määritelmä, jonka tyttäreni kertoi minulle: ”Minulla on hahmottamisen häiriö”. Heti torjuin tämän: ”Minä olisin huomannut, jos sinulla olisi hahmottamisen häiriö” ja ”ei kai sellaista voi tulla yhtäkkiä, kun koulukin on sujunut hyvin”.

Seuraava vaihe oli tyttäreni ahdistus ja psykiatrinen osastohoito. Lääkitys alkoi. Muu hoito oli niin ohutta, ettei siitä ollut hyötyä. Tyttäreni ahdistus kasvoi. Pitkäniemen osastolle päästiin, tasaamaan kriisiä. Oli myös kertoja, jolloin oli lähete Pitkäniemeen, mutta sinne ei otettu sisälle. Itkien ajettiin kotiin. Tyttö oli sekaisin ja kuohui. Tämäkö oli liian terve hoitoon?

Kun tytön ahdistus kasvoi, alkoi myös viiltely. Tämän helpotuksen hakeminen teräesineillä oli todella vaikea tajuta. Eihän siinä ole mitään järkeä! Olin ihan pihalla, enkä tiennyt miten tuohon pitäisi suhtautua. Äiti piilotteli veitsiä ja karvanpoistohöyliä, minä en. Ne oli helppo löytää, jos etsi hetken. En voinut estää, en voinut olla vahtina koko ajan. Tajusin, että tässä asiassa ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Järjellä ei voi keskustella, kun tunne kasvaa niin suureksi hyökyaalloksi, että kaikki kaatuu päälle. Tyttö vihasi itseään, tautiaan ja sitä tunnetta, ettei tämä lopu koskaan.

Neljä vuotta meni ja tyttö tuli täysi-ikäiseksi. Tytön päihteiden käyttö kasvoi, se oli yksi hänen lääkitysmuodoistaan. Hoitoon pääseminen oli vieläkin vaikeampaa. Apua haettiin ja tytöllä aloitettiin uusi lääkeyhdistelmä. Tuntui pahalta katsella, kun tuhti annos teki tyttärestä zombin, sammaltavan varjon, jolta oli poistunut persoonallisuus.

Tässä kohtaa myös toinen lapsistani alkoi oireilla. Olin epätoivoinen, mitä teen, jos molemmat lapset kärsivät? Avuttomuus oli suuri. Kuin katsoisi toisen hukkuvan, mutta mitään ei voi tehdä. Minulla ei ollut ratkaisua, ei avaimia, ei mitään keinoa. Eikä ollut kellään muullakaan. Lääkkeitä määrättiin, mutta ulospääsyä ei ollut. Kaikki voivat huonosti. Minun tehtäväni oli olla tasapainoinen. Selkeä ja tasainen. Tytär kulki kriisistä kriisiin. Minä sammuttelin henkisiä tulipaloja.

Sitten tuli se kesä, kun tytär yritti tappaa itsensä. Siinä sitten puhuttiin kuolemisen halusta sairaalasängyn vieressä. Tässä kohtaa en enää jaksanut. Nukkuminen, keskittyminen, tunteiden säätely ja tasapaino katosivat. Työn tekeminen ei onnistunut. Olin kantanut toisen murheita niin pitkään, että oma olo haurastui. Jotakin oli tehtävä.

Avuksi hain vertaistukea, kavereita ja lepäämistä. Minua auttoi heikkouden myöntäminen ja ajan antaminen. Minua auttoi vaatimusten laskeminen, keskittyminen positiivisuuteen ja puolison tuki. Ne pitivät pinnalla. Ryömin hitaasti kohti valoa. Jalat mustelmilla, sielu haavoilla. Toivuin ja kuntoutin itseäni. Puhuin toisille tätä tarinaa ja samalla jäsensin sitä itselleni. Tiesin että sulkeutumalla kaikki se kuona vain tulehtuisi sisälleni.

Terapiaa oli kulkea metsässä, olla rauhassa, istua saunan lauteilla, hypätä jäiseen veteen ja kuunnella oman sydämen lyöntiä sen jälkeen. Terapiaa oli etsiä pieniä asioita omasta arjesta, tajuta niiden arvo. Mikään ei ole itsestään selvä, voin olla kiitollinen tästä mitä minulla jo on. Terapiaa on löytää oma juttu ja tehdä sitä, mikä parantaa henkistä olotilaa. Uusia harrastuksia tai kursseja voi löytää, innostua jostain vanhasta uudestaan. Mikä tahansa toimii, lisää sitä.

Tämän tarinan tarkoitus on kertoa, että kannattaa hakea apua. Missä kohtaa tahansa. Hakea tukea, etsiä vertaisryhmä. Minulle oli helppo puhua ihmiselle, joka oli kokenut saman. Hän tiesi mistä puhun, hän ymmärsi tilanteen. En voinut puhua töissä näistä asioista. Ongelmat olivat liian suuria. En halunnut, että niistä puhutaan selkäni takana. Minä en tuonut kotiasioita töihin. Kerroin otsikoita; meillä menee huonosti, eikä siitä sen enempää. Oli huojentavaa puhua ihmiselle, joka oli käynyt läpi saman.

Kuulluksi tuleminen oli tärkeää, samalla kuuntelen itseäni. Etsin yhteyttä itseeni, osittain se löytyi toisten ihmisten kautta. Annoin itselleni ja tunteilleni aikaa. Surua ei voi suorittaa, ei nopeuttaa. Sisäinen tulehdus lieveni hitaasti ja vahvistin positiivisia asioita. Kaikki, joka tuottaa iloa, kiinnitin siihen huomioni.

Nyt menee jo paremmin, pahin on takana. Tarvitsen apua, kohtaamista ja keskustelua, aika tavallista, mutta samalla tärkeää.

Puolison masennus

Tämä tarina alkaa vuodesta 2013, joka oli meille joko epäonnen tai onnen vuosi riippuen siitä mistä kulmasta asiaa katsotaan. Lapset olivat pieniä ja minä olin pois perheen arjesta useamman kuukauden ajan töissä ulkomailla. Lisäksi sain diagnoosin somaattisesta perussairaudesta. Puolisoni kipuili oman suorittamisensa kanssa ja hän romahti viimein todettuaan minulle: ”nyt sinä voit ottaa kopin perheen asioista”. Diagnoosina vaikea masennus ja akuutin tilanteen hoitona kuukauden päivät psykiatrisessa sairaalassa. Vaikka kaikki merkit olivatkin näin jälkikäteen ajateltuna ilmassa, tuli tilanne silloin kuitenkin minulle täytenä yllätyksenä.

Puolison sairastuminen aiheutti monenlaisia ajatuksia ja myös konkreettisia muutoksia. Teimme pahimmassa vaiheessa tietoisia päätöksiä siitä, että jatkamme yhdessä ja ainakin yritämme olla mahdollisimman rehellisiä myös muille. Rehellisyys ja avoimuus poisti meiltä paljon omaa kuormaa, kun ei tarvinnut miettiä mitä voi puhua kenellekin. Puhuminen muille helpotti omaa oloa mutta usein huomasimme myös lohduttavamme kuulijaa, mielenterveyden asioista ei edelleenkään taideta puhua tarpeeksi.

Käytännössä tapahtui myös paljon. Tarvitsimme apua kotitöiden hoitamisessa, joita aluksi minun äitini tuli meille kotiin hoitamaan. Saimme apua myös kunnan perhekeskuksesta, joka järjesti perhetyöntekijän auttamaan lastenhoidossa. Lastensuojelu lähti järjestämään meille tukiperhettä. Päädyimme pariterapiaan, joka osoittautui korvaamattomaksi avuksi siihen, että opimme taas kuuntelemaan ja puhumaan. Puolisoni aloitteli myös henkilökohtaista psykoterapiapolkuaan, josta riitti paljon hyvää myös minulle. Keskustelu ei onneksi jäänyt vain puolisoni ja terapeutin väliseksi vaan käyntien jälkeen jatkoimme asioiden läpikäyntiä myös kahdestaan kotona.

Miksi tämä kaikki olisi sitten onnekasta eikä pelkkää epäonnea? Lisätään vielä, että tämä yksittäinen tapaus ei suinkaan ole jäänyt puolisolleni eikä myöskään minulle ainoaksi kuopaksi matkan varrella. Olen kuitenkin oppinut todella paljon siitä missä oman jaksamiseni raja menee, miten nukun ongelmitta ja milloin kannattaa pyytää tai järjestää apua. Kaikkeen kun ei oma jaksaminen tai osaaminen riitä. Vaikka en ole koskaan erityisemmin tykännyt asioiden jakamisesta tai puhumisesta, olen ymmärtänyt, että nekin ovat jopa tällaiselle introvertille suorastaan elinehto.

Parisuhteemme on näistä kolauksista lopulta vain vahvistunut. Kuten jo mainitsin, pahimpien kriisien aikana olemme kumpikin tehneet tietoisen päätöksen jatkaa yhdessä. Kaikista vaihtoehdoista kuitenkin keskusteltiin ja monta kertaa olimme lähellä laittaa lusikat jakoon. Tunteet ovat onneksi palanneet pikkuhiljaa ja nyt uskallan väittää, että kummallakin on hyvä ja turvallinen olla yhdessä.

Finfamilta olemme kumpikin saaneet paljon, niin yhdessä kuin erikseenkin. On hienoa huomata kuinka oman tarinan kertominen ja muokkaaminen uudestaan ja uudestaan tuo vielä pitkän ajan jälkeenkin uusia oivalluksia mieleen. Vertaistapaamisissa on tärkeää kuunnella toisen kertomusta ja myötäelää hänen tarinaansa mutta niistäkin jää aina mieleen jokin yksityiskohta, jota peilata omiin kokemuksiin.

Tyttären sairastuminen

Oli marraskuinen iltapäivä ja olin vaihtamassa autooni talvirenkaita, kun sain puhelun, joka muutti elämäni totaalisesti. Silloin 25-vuotias tyttäreni oli sairastunut psykoosiin ja saatoin hänet Pitkäniemen sairaalaan, jonne hän jäi hoitoon. Häneltä jäi kotiin kolmevuotias poika ja aviomies.

Mitä nyt!? Kauanko tyttäreni joutuu olemaan hoidossa ja miten järjestyy pojan hoito? Toivo heräsi, pääseekö tyttäreni jo jouluksi kotiin perheensä pariin? Ei päässyt vaan lukuisten hoito- ja lääkekokeilujen, sekä sairaalasta karkaamisen jälkeen tyttäremme oli siinä kunnossa, että päätimme ottaa hänet pois sairaalasta ennekuin hän menehtyy. Silloin oli maaliskuu ja hän oli ollut ”hoidossa” yli kolme kuukautta. Tänä murheellisena aikana hän oli luopunut poikansa huoltajuudesta, koska oli niin sairas, ettei tajunnut mitä teki. Tämän lisäksi aviomies oli päättänyt ottaa tyttärestäni avioeron.

Myös isovanhempien ja pojan isän välit olivat tulehtuneet emmekä saaneet tyttäremme poikaa tavata muutamiin kuukausiin. Kun yksi sairastuu, monen maailma muuttuu.

Mihin tyttäremme palaa sairaalasta, kun hänellä ei ollut enää kotia, minne mennä? Muuta paikkaa ei ollut tiedossa, kun meidän kotimme. Tästä alkoi maanpäällinen helvetti. Kotiuduttuaan meille tyttäreni otti meidän tietämättä heti seuraavan päivän iltana kaikki lääkkeet mitä hänelle oli määrätty ja lähti kävellen kylille. Hän oli tuupertunut ojaan, josta onneksi hänen entinen koulukaverinsa auttoi hänet ylös ja soitti ambulanssin. Pikainen apu ja vatsahuuhtelu pelasti hänet. Näitä vastaavia itsemurhayrityksiä oli useita ja mielialalääkkeet yhdessä alkoholin kanssa pahensivat sairautta entisestään.

Asunnot ja hoitotahot vaihtuivat, mutta suurimman vastuun ja huolen tyttäremme sairaudesta jouduin minä ja vaimoni kantamaan. Mistä apua meidän huoleemme ja jaksamiseen? Onneksi hakeuduimme silloisen Omaiset mielenterveystyön tukena-Tampere ry (nykyinen Pirkanmaan FinFami) yhdistykseen, josta saimme kaipaamaamme vertaistukea ja ammattilaisten apua omaan hätäämme. Mistä saamme apua sairaalle tyttärellemme?

Mielenterveyskuntoutujien hoitokoti, jossa tyttäremme asui muutaman vuoden, auttoi häntä pääsemään uudelleen jonkinlaiseen elämään kiinni. Lisäksi hän pääsi tapaamaan poikaansa, joka oli meillä hoidossa lauantait, näin äidin ja pojan suhde tuli mahdolliseksi meidän avustuksellamme.

Mitä kuuluu minulle nyt? Aikaa on kulunut vuosia siitä, kun tyttäreni ensimmäinen sairaalareissu oli. Nyt hän elää omaa elämäänsä omassa kodissaan ja on kouluttanut itseään uudelleen aikomuksena palata työelämään. Äidin ja pojan välit ovat tänä päivänä hyvät ja he tapaavat toisiaan lähes viikoittain. Minä ja vaimoni toimimme melko aktiivisesti Mielenterveysomaiset Pirkanmaa -FinFami ry:ssä, josta saamme vertaistukea, virkistystä ja voimaantumista.

 

Vaimon masennus

Vaimo on sairastanut masennusta kohta kymmenen vuotta. Omat voimavarat alkoivat olla lopussa ja ymmärrys masennusta kohtaan minimissään. Minun oli pakko hakeutua johonkin, jotta saisin tilanteeseen apua ja oma pää kestäisi.

Tutustuin FinFamiin ensin netin kautta, minkä jälkeen törmäsin yhdistykseen Hämeenpuiston Puistofiestassa. Päätös yhteydenotosta syntyi kuitenkin vasta sitten, kun näin FinFamin mainoksen Mielenterveys- ja päihdepalveluiden ilmoitustaululla. Ajattelin, että näkyvyys myös virallisten tahojen puitteissa merkitsi sitä, ettei kyse ole mistään huuhaasta tai pienestä piiristä.

Omaisneuvonnassa tapasin ensin työntekijää, minkä jälkeen tapasin vertaista eli FinFamin kokemusasiantuntijaa. Vaikka kynnys kahdenkeskiseen tapaamiseen oli aluksi suuri, kokemus oli vapauttava! Se sanotti omia ajatuksia ja tunteitani. Se antoi luvan olla minä juuri sillain, kuin olen ollut koko vaimoni sairauden ajan. Syyllisyys vaihtui hyväksynnäksi ja vapaudeksi.

Ehkä parhaiten muistan kokemusasiantuntijan ajatukset asioista, että nämä tunteet ovat ihan normaaleja ja niitä on kaikilla. Ja että täytyy ja saa olla sopivasti itsekäs, jotta mielenterveysomaisensa selviää eikä huku siihen samaan suohon, missä sairastunut rämpii. Tuo ajatus vahvisti omaa jaksamistani. Se ikään kuin salli minun tuntea siten kuin tunnen – ilman syyllisyyttä tunteistani. Tunteista, jotka ovat saman tyylisiä kaikilla mielenterveysomaisilla.

Vaikka avun hakeminen ei ollut vaikeaa, kohdallani sitä hankaloitti turha ”Kyllä minä vielä jaksan” -asenne. Todellisuus vain osoitti toisin ja turhan myöhään hakeuduin avun piiriin. Sairastuin siis itsekin, kuten moni muu kaltaiseni omainen. Onneksi sain kuitenkin tilanteeseeni apua ajoissa, jotta sairauteni ei päässyt liian pahaksi. Toivonkin, että muut hakevat apua ajoissa, jottei heille käy samoin kuten minulle ja monelle kaltaiselleni.

Kokonaisfiilis omaisneuvonnasta ja vertaistapaamisesta kiteytyy pariin lauseeseen: ”Tämä on juuri minua varten. Nämä ovat juuri minua varten.” Kyseisen fiiliksen vuoksi näen, että lähden myös itse mukaan kokemusasiantuntijakoulutukseen ja siten jakamaan sekä samaan tuota kaikille, mitä elämä on elämääni tuonut. Käännetään se hyväksi, vaikkei se aina hyvältä tunnukaan!

 

Lisätietoja

Hanke päättynyt. Isät voivat jatkossa olla yhteydessä omaisneuvontaan tai lapsiperhetyön koordinaattoriin.

Omaisneuvonta: www.finfamipirkanmaa.fi/tuki-ja-neuvonta

Juho Soukka

Koordinaattori (lapsiperhetyö, kurssit, ryhmät, koulutukset, tietohallinto)
p. 040 547 7619
juho.soukka@
finfamipirkanmaa.fi

Hankkeen esittely

Voit ladata ja tulostaa esittelyn hankkeesta esimerkiksi yksikkösi ilmoitustaululle tai työhuoneeseesi. Lataa PDF tästä.

Isäryhmät ja muut tukimuodot

Isäryhmien ja muiden tukimuotojen esitteet löydät tästä:

Isien tukena -kampanja

Lue kampanjan sivuilta, mitä julkisuuden henkilöt haluavat isille sanoa.

Pin It on Pinterest